Ihokarvani ovat viime päivinä nousseet pystyyn tämän tästä. Etenkin 15.1. kun toijalalainen Tuulia Matilainen oli kertomassa pienoisromaanistaan Hullu Koira. Tunnelma Pakarin tuvassa oli tuolloin aavemaisen henkinen. Kaikki järjestämämme kirjailijatapaamiset ovat olleet intiimejä ja herkkiä, ihmiset ovat jutelleet tapahtumissa avoimesti ja lämpimillä sävyillä. Mutta Tuulian vierailun aikana henki oli läsnä entistä voimakkaammin, ja epäilemättä syynä oli Hullun koiran sisältämä tarina, joka houkutteli väen kertomaan oudoista tapahtumista ja eksyneistä kuolleista.
Kylmiä väreitä on ihollani kulkenut myös Elonjuuren kahvilatoiminnan vaikeuksien vuoksi. Lupahakemukset ja Pakarin käyttötarvemuutoshakemus ovat toisiinsa kytköksissä, eikä kaupungin byrokratia kovin helposti taivu kaavoistaan. Säännöt ovat sääntöjä ja niiden mukaan on elettävä, vaikka kuinka hermot kuumenisivat. Seuraava turha palohälytys saadaan varmasti aikaiseksi kahvilanpitäjän pinnan loppuun kärähtämisen vuoksi. Muistan elävästi, kun kesällä kerroin jollekulle, että perustamme osuuskunnan ja vuokraamme Pakarin, niin naureskellen kuulija toivotti onnea vaan kaupungin kanssa toimimiselle. Nyt sitä onnea tarvittaisiin, edes himpun verran. Sen verran, että asiat sattuisivat virastoissa onnekkaasti nytkähtämään edes yhden askeleen eteenpäin.
Joulutauon aikana Osuuskunta Elonjuuren oma saneerausmies korjasi Pakarin keittiötä. Hän purki pois epäkäytännöllisen työtason ja nurkassa olleen pystykaapin. Kaapin takana oli oviaukko, jonka 80-luvun remonttimiehet olivat laittaneet umpeen. Seinästä löytyi miesten terveiset, ja jälleen saimme todeta: ”Kun seinät puhuvat.”
