Tulen lumous

Liekö mitään tunnelmallisempaa, kuin oloilu retkinuotion ääressä?
Muinoin oli itsestään selvää, että vaelluksella pysähdyttäessä tehtiin lämmikkeeksi tuli. Sen äärellä kerrottujen tarinoiden kiihokkeeksi, valoksi ja petojen pelokkeeksi.
Nykypäivänä oikeus tehdä tuli missä vain ei ole mahdollista, vaan jopa erikseen kiellettyä, ja ihan perustellustikin. Avotulen teko luontoon metsää polttamatta ei välttämättä ole kaikille helppoa. Onneksi meille ahkerille tai satunnaisille retkeilijöille on tarjolla paljon valmiita ulkoilu- ja retkeilyalueita. Tosin on huomautettava, että valitettavasti näiden tulentekopaikkojen asiallinen käyttö tuntuu olevan joillekin ylivoimaista sekin, päätellen eräiden paikkojen häpeällisestä kunnosta esim. Birgitan polulla.

Jokapojan myöhempien aikojen legendojen tehtaassa (eli Intissä *) opitaan monenlaisia asioita, muttei ehkä sitä, mitä sitten tehdään, kun ainoa tulitikkurasia on märkä ja hyödytön. Silloinhan ei Murphyn lain mukaan syty tupakkaihmisen sytytinkään. Retkeilypaikkojen polttopuutkin ovat yleensä määrämittaisia pöllejä ilman tuohen kiehkuraakaan (ehkä edellinen kävijä paistoi makkaransa tuohilla), ja se paikan ainoa kirves on luonnollisesti TYLSÄ… Siinä tulee äkkinäiselle helposti paniikki ja vilu.
*Mikä ihmeen Intti? Lyhenne Int. tulee sanasta Intendentuuri, eli Suomen Armeijan osastosta, joka hankki talous- ja vaatetusmateriaalit vuoteen 1960 saakka.

No kuinkas sitä tulta sitten ryhtyisi?

Koska ette jaksaisi lukea enempää, päädyin omien pohdintojeni/kokemusteni perusteella seuraavaan kolmeen menetelmään: myrskysytytin, tulitikut (oikein säilytettynä!) sekä tulukset. Neljäntenä ja viidentenä olisi suurennuslasi (mikäpä sen luotettavampi kuin auringonpaiste?) ja kitkatuli, kuudentena yöpyminen hotellissa.

Tulitikkuina käytän mieluiten Sammon pitkiä tikkuja, jotka valikoin rasiastaan vedenpitävään kuljetuspurkkiinsa, sillä onhan laatutikkujenkin joukossa joskus huonoja yksilöitä. Ja se Murphyn laki: räsäpäätikku jää aina viimeiseksi. Purkissani on toki myös askista irrotettu raapaisupinta.

Pitkiä tikkuja käytän, koska niiden pitempi paloaika suhteessa mukana kuljetettavuuteen on hyödyllisempi. En kuljeta tulitikkuja pahvirasiassaan, sillä esim. taskussa se tahtoo hajota. Tulitikkujeni vesitiivis säilytysrasia on luonnollisesti kotoisin ylitantin taivaasta, Varustelekasta, valmistajana Mil-Tec. Kyseisen rasian pohjassa olevan tulusraudan voi jättää omaan arvottomuuteensa. Samanlaista rasiaa mutta oranssina tarjoaa Gochlans. Exotac taas tekee omia lippulaivojaan alumiinista.

Modernitkin tulukset on vaativa tapa tehdä tuli, ja monen mielestä pelkkää hifistelyä, minulle enemmänkin meditaatiota. Omani ovat ruotsalaiset Light my Fire-tulukset, joihin päädyin, monia muita kokeiltuani, puhtaasti luotettavuuden vuoksi. Sytykkeiden pitää olla ehdottoman kuivia ja esivalmistelu onkin aivan oma juttunsa. Tuluksien kanssa meditointini saa retkikumppani (avopuolisoni) yleensä vähemmän meditoituneeseen mielentilaan, hän kun on itseäni nopeampaa ihmislaatua (lue: hätäisempää). Minulle on rauhoittava elämys etsiä puunkappaleesta sytykkeet ja vuoleskella kiehiset, lopuksi raaputella tuohen pinnasta hienonhienoa nöyhtää tuluksien kipinää varten. Sytykkeeksi kelpaa myös osmankäämin nöyhtä, taula tai pihkaisen puun raaputuspuru.

Kirjoitin edellä siis moderneista tuluksista. Perinteisen tulusraudan eli karkun ja piikiven tai kvartsinkappaleen eli ukonkiven käytön olen opetellut kirjailija-avopuolisoni teosten taustatutkimusten vuoksi. Samasta syystä on tulevan kesän itseopinto-ohjelmassani kitkatulen tekemisen käytännön perusteet tuliporalla, jota myös -jouseksi voisi kutsua.

Perinteiset tulukset

Koko tämä touhupaketti, eli myrskysytytin, tulitikut ja tulukset olen pakannut vanhaan Intin kenkälankkirasiaan, ja sen omin-käsin-ompelemaani nahkapussiin. Siihen olen kasannut erilaisia sytykkeitä valmiiksi, ja olen ottanut tavakseni kerätä tuohta tai pihkaa, kun sitä sattuu eteeni ilmestymään. Elävästä puusta otan toki vain sitä hienonhienoa valkoisen tuohen pintaa raaputtamalla, se ei puuta vahingoita. (Sitä muuten keräävät ampiaisetkin pesätarpeikseen.) Pitemmällä vaelluksella en koskaan laita kaikkea samaan vakkaan, vaan esim. myrskytulitikut ja varatikut kulkevat erillään. Myrskytikkuja en muuten ole vielä kertaakaan tarvinnut.

Mukanani kulkeva moderni tulentekovälineistö
Alhaalta: Mil.Tec tikkurasia;Primus myrskysytytin, joka on uudelleen täytettävä; Light my Fire tulukset, joissa myös pilli; sytykkeitä sisältävä nahkapussi

Satunnaisen retkeilijän työkalut – pienet terävät

                                                                                                                   

Elämäni on melkoisen sykkivää. Työpäivät tahtovat venyä ja kaiken säpinän keskellä vapaa-aika tuntuu varsin usein lähinnä vitsiltä. Harvat hetket, jolloin voin/jaksan lähteä koirien ja/tai avopuolisoni kanssa metsään, ovat kallisarvoisia hengähdyshetkiä. Vielä harvemmassa ovat hetket, jolloin voin heittää repun selkääni ja lähteä päiväretkelle tai paeta yöksi luontoon kuuntelemaan omia ajatuksiani. Vaikken mielestäni ole välineretkeilijä, arvostan kyllä hyviä varusteita. No, okei myönnetään: kun kyse on terävistä jutuista, vain paras kelpaa.
Retkeilyyn liittyvistä varusteistani lähes kaikki ovat peräisin ”ylitantin” taivaasta VARUSTELEKASTA (Ylitantti on avokkeeni käyttämä nimitys vihreään pukeutuvasta retkeilijästä, jonka varusteet ovat enemmän tai vähemmän kaikki armeijan ylijäämävarusteita.)

Käytännön kokemus on osoittanut (monelle muullekin kuin minulle), että tietyissä asioissa ei vain kannata ostaa sitä halpatavaratalon Made in China or something -varustetta. Olen oppinut, ettei kannata tuhlata rahaa ja harvoja rentoutumishetkiä huonojen varusteiden kanssa taisteluun.
Nuorempana en ymmärtänyt mitään hinta/laatu asioista (esim. veitsien suhteen), kunhan se vaan oli halpa, hyvännäköinen ja ennen kaikkea COOL.
Näistä cooleista jutuista mainittakoon ensimmäisen Rambo-elokuvan aikaansaama rambopuukko-kuume. Kyseistä elokuvaa varten tehtiin veitsiä 13-kappaletta. Koska näin ollen ei aitoa ollut saatavilla, tyydyttiin postimyyntiluetteloiden järkyttävän surkeisiin ja ylihintaisiin kopioihin.
Sivuhuomauksena mainittakoon: EN IKINÄ myönnä ostaneeni tuollaista 150 markan ylihintaista tuotetta. Kyseisestä veitsestä PREPAREDMIND 101 on julkaissut vuonna 2013 osuvan irvailuvideon YouTubeen otsikolla ”Awesome review of the 80’s Hollow Handled Survival Knife”. Jotkut saattavat myös muistaa ERÄ-lehdessä olleet Kalkkivaarin tarinat, joissa Kalkkivaari seikkaili postimyynnistä ostamansa ”survival” -veitsen kanssa. Sitä lukiessani nauroin vedet silmissä.

LINKKI:Video PREPAREDMIND 101
LINKKI: VARUSTELEKA

Victorinoxin Finlandia Wanderer Sapphire, eli Climber (siniset kahvat) on taskussani majaileva jokapäiväinen työkalu.
Victorinox Huntsman on se, jonka otan mukaani metsään.

Vasemmalta oikealle: J.Peltosen Sissipuukko m/95: Mora Companion: Mora Robust

Metsäretkelle lähtiessäni sujautan taskuuni mieluimmin Victorinoxin Huntsman -mallin ja sen kaveriksi reppuun (tai kaulalle roikkumaan) Mora Companionin tai Robustin. Vyölläni majailee tarpeen vaatiessa J. P. Peltosen kovia kokenut sissipuukko. Kumpikaan Mora ei paina juuri mitään, mutta niillä hoitelee kaikki ne toimet, jonka voin kuvitella päiväretkeilijän eteen tulevan. Moran puukot ovat niitä harvoja sarjatuotantopuukkoja, joiden terän saa teroitettua todella teräväksi, eikä hintakaan ole paha.

Risukeittimen omistaja arvostaa varmasti Huntsman- tai Soldier's-mallin sahaa, jolla saa risut pienemmiksi. Victorinoxin tölkinavaaja on yksi parhaista kääntöveitsissä olevista avaajista. Jokin aika sitten oivalsin, että vuosia väheksymäni ja ”retkeilykäytössä hyödytön” spiraalikorkinavaaja onkin erinomainen hankalien solmujen avaamisessa. Lisäksi kaikista monitoimityökaluista, joita olen tähän asti kokeillut, on Victorinoxin sakset parhaat.

Hieman isompikokoisena Victorinox-suosikkina voin mainita Soldier’s mallin, jossa on hyvä saha ja erinomaisesti toteutettu lukkiutuva yhdistelmäterä, jossa talttateroitetun terän suora osuus on sijoitettu terän juureen ja sahalaitaosuus kärkeen, jolloin esim. kiehisten vuoleminen onnistuu kohtuudella ja makkarapakettikin (tuo nykyeräilijän helppo saaliseläin) aukeaa näppärästi hampaita katkomatta

 Soldier's knife

Esittelyssä Juhani Kuivasto

Hei,  olen Juhani Kuivasto ja kerron teille hoitotyöhöni liittyvistä asioista.

Olen saanut parantavat kädet syntymälahjana ja kosmisessa palveluksessa olen ollut mukana vuodesta 2005. Käsieni kautta on parantanut vaikeitakin sairauksia, kuten kasvaimia, astmaa ja  hengitysteiden ahtaumia. Eräs krooninen tupakoitsija pääsi irti tupakasta kolmen hoitokerran ansiosta. Panniikkihäiriöistä kärsiviä asiakkaita kävi luonani 2000 luvulla monia ja tulokset olivat erinomaisia. Tiettävästi kaikki hoidossani käyneet jälkeen päin kertoivat, että heidän paniikkihäiriökohtauksensa olivat poistuneet.

Monenlaisia kokemuksia on vuosien varrelta tullut, ja kaikkia minulla ei ole lupa parantaa. Jotkut sairaudet ja niiden läpikäymiset ovat "initaatioita" (pyhiä) asioita, joita ei voi parantaa.

Luonani on käynyt myös muutamia vanhuksia ja nuorempiakin henkilöitä, joiden ajan kulku on tulossa päätökseensä. Silloin olemme vain keskustelleet, olen antanut heille henkistä energiaa. Näissä keskusteluissa on tapahtunut hyvin paljon puhdistumisia.

Nyt, kun olen viidenkymmenen paremmalla puolella ja monia elämänkokemuksista viisaampi, olen siirtymässä yhä kokonaisvaltaisemmin kosmiseen palveluun ja aloittelen vastaanottoani Voipaalassa Pakarin tuvassa. Olen Osuuskunta Elonjuuren jäsen.  Empaattisena ja hyvin intuitiivisena ihmisenä osaan kuulla asiakkaan tarpeet, joskus jo henkinen läsnäolo auttaa.

Kerron mielelläni lisää, vaikka puhelimessa (045 6953122). Olen hoitanut asiakkaitani myös kaukoparannuksena.

Rakennussiivousta muun mukavan ohessa

Kuten täällä jo aiemmin mainitsin, aloin tekemään keikkahommia eräälle siivousfirmalle, ja ihan mukavasti on töitä ollut. Päivät, viikot ja tunnit kuluvat nykyään kutakuinkin siivotessa. Mikäli tarvitset/haluat siivous-palveluitani, ota ajoissa yhteyttä. Ja aina mukavampi jos homma onnistuu iltatyönä. Keikkahommina teen toimisto- ja kotisiivousten lisäksi myös rakennussiivousta.

Helppo homma: pyyhi tasot!

Mielestäni on ollut huvittavaa viime aikoina kuunnella, kuinka raksaäijät ovat pohtineet, pitäisikö minua kutsua rakennussiivoojaksi vai rakennustyöntekijäksi. Pohdinta johtunee rakennussiivoojan nykyisestä vaatetuksesta, sille kun on asetettu samat vaatimukset kuin rakennustyömiehelle. Mutta tätenhän voinkin ilmoittaa, että siivoojahan minä. Jos tarvitset tai tiedät jonkun joka tarvitsee työmaalle rakennussiivooja, niin ilmoittelehan.
Myös loppusiivoukset hoituvat, sillä tarvittaessa saan palkattua lisäkäsiä.

Terveisin
Katri/Osuukunta Elonjuuren siivouspalvelut

Kun seinät puhuvat

Kuulin tässä eräänä päivänä Pakarissa ennen asuneelta pariskunnalta, kuinka talon seinähirret olivat jutelleet heille, kun he olivat juuri muuttaneet taloon. Heidän tarinansa oli niin huima, että se sai ihokarvani nousemaan pystyyn. Koko tapahtumaketju, joka johdatti heidät Pakarin kahvilaan, saa minut sanomaan, että sattumaa ei ole. Heidän oli tarkoitus tulla ja tavata juuri minut, jolla on korvat kuulla ja kynä kirjoittaa.

Ihokarvani ovat viime päivinä nousseet pystyyn tämän tästä. Etenkin 15.1. kun toijalalainen Tuulia Matilainen oli kertomassa pienoisromaanistaan Hullu Koira. Tunnelma Pakarin tuvassa oli tuolloin aavemaisen henkinen. Kaikki järjestämämme kirjailijatapaamiset ovat olleet intiimejä ja herkkiä, ihmiset ovat jutelleet tapahtumissa avoimesti ja lämpimillä sävyillä. Mutta Tuulian vierailun aikana henki oli läsnä entistä voimakkaammin, ja epäilemättä syynä oli Hullun koiran sisältämä tarina, joka houkutteli väen kertomaan oudoista tapahtumista ja eksyneistä kuolleista.

Kylmiä väreitä on ihollani kulkenut myös Elonjuuren kahvilatoiminnan vaikeuksien vuoksi. Lupahakemukset ja Pakarin käyttötarvemuutoshakemus ovat toisiinsa kytköksissä, eikä kaupungin byrokratia kovin helposti taivu kaavoistaan. Säännöt ovat sääntöjä ja niiden mukaan on elettävä, vaikka kuinka hermot kuumenisivat. Seuraava turha palohälytys saadaan varmasti aikaiseksi kahvilanpitäjän pinnan loppuun kärähtämisen vuoksi. Muistan elävästi, kun kesällä kerroin jollekulle, että perustamme osuuskunnan ja vuokraamme Pakarin, niin naureskellen kuulija toivotti onnea vaan kaupungin kanssa toimimiselle. Nyt sitä onnea tarvittaisiin, edes himpun verran. Sen verran, että asiat sattuisivat virastoissa onnekkaasti nytkähtämään edes yhden askeleen eteenpäin.

Joulutauon aikana Osuuskunta Elonjuuren oma saneerausmies korjasi Pakarin keittiötä. Hän purki pois epäkäytännöllisen työtason ja nurkassa olleen pystykaapin. Kaapin takana oli oviaukko, jonka 80-luvun remonttimiehet olivat laittaneet umpeen. Seinästä löytyi miesten terveiset, ja jälleen saimme todeta: ”Kun seinät puhuvat.”